Hammaskivi ja suun tulehdus

Gingiviitti ilmenee ikenen punoituksena, turvotuksena, verenvuotona ja pahanhajuisena
hengityksenä. Gingiviitti paranee, kun plakki poistetaan. Ikenen hyperplasia voi myös johtua plakin
aiheuttamasta inammaatiosta tai se voi olla perinnöllistä, idiopaattista tai lääkityksestä johtuvaa
(hydantoiini, syklosporiini). Hyperplasia on hyvin tavallista esimerkiksi boksereilla, ja sen
seurauksena hampaiden puhtaanapito vaikeutuu.

Parodontiitti johtuu yksilön vasteesta plakkiin eli kaikki eläimet eivät sairastu parodontiittiin. Usein
mielletään, että parodontiitti liittyy hammaskiveen, mutta näin ei välttämättä ole. On paljon
potilaita, joilla ei ole hammaskiveä nimeksikään mutta silti pitkälle edennyt parodontiitti, ja
toisinpäin. Parodontiitin diagnoosi perustuu siis anestesiassa tehtävään
hammastarkastukseen.

Parodontiitin patogeneesissä bakteereilla on merkittävä rooli. Taudin edetessä suun bakteeristo
muuttuu anaerobisempaan suuntaan. Suussa, jossa ikenet ja kiinnityskudokset ovat kliinisesti
terveet, plakin bakteerit ovat pääasiassa aerobeja ja fakultatiivisia anaerobeja. Gingiviitin
kehittyessä plakkia on myös ientaskuissa, joissa aerobit kuluttavat hapen ja olosuhteet alkavat
suosia anerobisempia lajeja. Parodontiitissa tyypillisiä lajeja ovat Porphyromonas spp, Prevotella
spp, Peptostreptococcus spp, Fusobacterium spp ja spirokeetat. Taudin edetessä muutokset
johtuvat sekä bakteereiden että inammation aiheuttamista vaurioista.

Parodontiitissa parodontaaliligamentti vaurioituu, ientaskut syvenevät, ikenet vetäytyvät, hampaat alkavat heilua ja luuta katoaa joko horisontaalisesti tai vertikaalisesti tai sekä että. Hengitys haisee pahalta. Vakavimmat paikallisetkomplikaatiot ovat patologiset leukaluun murtumat, krooniset
oronasaalistelit ja osteomyeliitti. Kissalle tyypillisiä muutoksia ovat kulmahampaan krooninen
alveolaarinen osteiitti (alveolaariluu pullistuu) ja kulmahampaan extruusio. Hoitamaton
parodontiitti aiheuttaa potilaalle sen pureskellessa ohimenevän bakteremian, joka taas voi
aiheuttaa histopatologisia muutoksia esimerkiksi munuaisissa, sydänlihaksessa ja maksassa ja
pahimmassa tapauksessa sekundaarisia infektioita eri puolilla elimistöä. Parodontiitti sinänsä ei ole
usein kovin kivulias sairaus ainakaan ihmisillä, mutta siihen liittyy akuutteja kivuliaita
komplikaatioita, kuten lateraaliabskessit, limakalvojen ulserat ja pehmytosaturvotukset. Usein
omistajat perusteellisen hammashoidon jälkeen toteavat eläimen selvästi piristyneen, vaikka eivät
ennen hoitoa olisi huomanneet eläimen oireilevan.

Parodontiittihoito perustuu sekä hyvään kotihoitoon että säännölliseen eläinlääkärin anestesiassa
suorittamaan hammashoitoon. Edellinen tarkoittaa päivittäistä plakin poistoa, jälkimmäinen hampaiden
puhdistuksen, tarkastuksen, rtg-kuvauksen ja pahasti vaurioituneiden hampaiden poiston.
Näistä kahdesta kotihoito on tärkeämpi, jos ajatellaan taudin etenemisen hidastamista. Ilman
kotihoitoa anestesiassa tehdyn hammashoidon jälkeen tilanne on ientulehdusindeksein arvioituna samalla tasolla kuin ennen hoitoa jo kolmen kuukauden kuluttua. Jos kotihoito toimii hyvin, eläimillekin voidaan tehdä parodontaalikirurgiaa, jossa korjataan jo syntyneitä muutoksia leikkauksellisesti, esimerkiksi madalletaan syventyneitä ientaskuja tai siirretään ientä koronaalisesti furkaatioleesioiden (hampaan juurien välinen alue paljastunut) päälle. Kirurgian mahdollisuudet ovat kuitenkin rajalliset.

Hampaiden poistotarve ei aina ole yksiselitteinen. Perusperiaate on, että heiluvat hampaat,
hampaat, joissa on kolmannen asteen furkaatioleesio (instrumentti menee juurien välistä läpi
hampaan toiselle puolelle) ja hampaat joihin liittyy pehmytosaturvotusta ja stelöitymistä, on aina
poistettava. Jos hampaassa on yli 6 mm ientasku, sen puhdistaminen anestesiassakaan ei onnistu
ilman kirurgiaa, ja se usein kannattaa poistaa. Hampaistoa täytyy poistopäätöksiä tehdessä ajatella
kokonaisuutena ja ottaa samalla huomioon kotihoidon taso. Jos hampaiden harjaaminen onnistuu
hyvin, voidaan rajatapaushampaita jättää poistamatta.

Parodontiittipotilaan kaikki hampaat tulisi röntgenkuvata. Kuvista nähdään muutoksia, joita ei
päällepäin näe. Lisäksi niistä nähdään kunkin hampaan anatomia, esimerkiksi poikkeava juurten
lukumäärä, ja poistoja vaikeuttavia tekijöitä kuten voimakas luukato. Vaikea-asteinen parodontiitti
voi aiheuttaa patologisia murtumia, jotka tyypillisimmin esiintyvät mandibulassa kulmahampaan
tai ala-M1:n kohdalla. Hoitona on alueella olevien huonokuntoisten hampaiden poisto ja
konservatiivinen murtumahoito.

Hampaat, joista on muodostunut oronasaalisteli eli yhteys suusta nenäonteloon, täytyy aina
poistaa leikkauksellisesti. Tavallisimmin yhteys muodostuu yläkulmahampaan juuren ympärille.
Oronasaalisteli saattaa aiheuttaa potilaalle märkäistä sierainvuotoa, ja sitä on syytä epäillä, jos
hampaassa on kitalaen puolella erittäin syvä ientasku ja jos puhdistetun ientaskun kautta saadaan
ruiskutettua nestettä nenään. Alveolikuopasta revidoidaan nenäepiteeli pois ja poistokuoppa
suljetaan huolellisesti ompelemalla limakalvoperiostikieleke ikeneen kiinni. Fisteleillä on taipumus
uusia varsinkin jos luukato on voimakas. Tällöin voidaan tehdä uusi, korjaava kirurginen
toimenpide. Tekniikoita on useita.

Parodontiitin ja erityisesti luukadon ennaltaehkäisyyn on kehitetty Porphyromonas-rokote, jolla ei
ole vielä Euroopassa myyntilupaa. Siitä on mahdollisesti hyötyä muun ennaltaehkäisevän
hammashoidon rinnalla.

Takaisin verkkoklinikan pääsivulle
Takaisin etusivulle

Artikkelin kirjoittaja: Mari Koljonen, ELL
Artikkelin kirjoitusvuosi: 2008

© 2008 Apex Malmin Eläinklinikka. Lyhyt lainaus artikkelista sallitaan, kun artikkelin kirjoittaja, Malmin Eläinklinikka Apex ja kirjoitusvuosi mainitaan.